Kuuntelemisesta

Kun aloitin tarinateatterin tekemisen joskus 1990-luvun loppupuolella, olin viehättynyt tarinateatterissa tapahtuvasta kuuntelemisesta. Taisin ohjata jossakin tarinateatteritapaamisessa työpajankin teemalla Kuuntelen, kuulen, kuuluuko? Kokemus kuulluksi tulemisesta on ollut mullistava elämys: Minun maailmani on tajuttavissa! Minun tarinani on arvokas! Joskus kuunteleminen on yllättänyt, kun näyttelijät ovatkin tavoittaneet isomman tai syvemmän ulottuvuuden kertomastani. Monille se tarkoittaa tarinateatterin taikaa. Kyseessä on kuitenkin taito, jota voi treenata ja kehittää.

On syytä erottaa kuuleminen ja kuunteleminen. Kuuleminen yksinkertaisimmillaan on fyysistä kuuloaistin kautta tapahtuvaa ääniaaltojen havaitsemista. Kuuleminen ei vielä tarkoita, että olisin tavoittanut, saati ymmärtänyt kerrotun. Siksi kuunteleminen on enemmän. Se on asettumista kertojan kanssa tähän hetkeen tämän nimenomaisen tarinan äärelle. Se on oman mielen ja kehon avaamista toiseudelle. Se on suostumista palvelustehtävään. Se on itsessä tapahtuvien impulssien kuuntelemista: Miten minun mieleni ja kehoni resonoivat kerrottua ja miten voin päästää ne näkymään? Se on kykyä havaita kerrotun merkityksiä: Mitä sanojen takana on? Mitä rivien välissä sanotaan? Millaiseen isompaan kuvaan tai maailmaan kerrottu asettuu? Se on myötätuntoista ja kunnioittavaa läsnäoloa toisen maailmaa kohti.

Tarinateatterissa kuuntelemista tapahtuu monilla tasoilla: ohjaajan ja kertojan/yleisön välillä, ohjaajan ja näyttelijöiden välillä, näyttelijöiden välillä sekä näyttelijöiden ja  kertojan/yleisön välillä.  Jotta tämä monitasoinen kuunteleminen olisi mahdollista, tarvitaan rauhallista, valpasta ja selkeää läsnäoloa. Läsnäolo puolestaan on keskittymistä ja eräänlaista kerrotun maailman itseen ottamista. Näytellessään takaisin (vrt.playback) tarinateatterin tekijä fyysistää ja näyttämöllistää kuulemansa.

Kuunteleminen on aktiivista toimintaa, jossa näyttelijä antautuu kerrotun vietäväksi.Tämä edellyttää vapaata mieltä, joka voi hetkessä liikkua ajassa ja paikassa, mutta myös sisällöissä. Intuitio on se, joka usein asettuu tässä kohtaa tarinateatterin tekijän avuksi. Intuitio on tietoa, joka tulee kokemuksen, eläytymisen tai läsnäolon kautta. Intuitio edellyttää herkistymistä ja rohkeutta. Intuitio on usein tarinateatterinäyttämöllä liikkuvien impulssien havaitsemista, niihin tarttumista ja niiden näkyväksi tekemistä.

Parhaimmillaan tarinateatteri tekee kuuntelemisesta taidetta. Koska se on vaikeaa, tarinateatterin tekijän  on hiottava tätä taitoa nöyrästi ja pieteetillä. Olen ollut harjoituksissa, jossa samaa tarinaa on tehty useita kertoja pyrkimyksenä löytää kerrotun keskeisin ydin. Silloin keskeistä on se, että tarinateatterin tekijä kuuntelee sydämellään kertojaa. Tärkeää on siis asenne. Hyvällä kuuntelijalla on aina paljon lämpöä ja toivoa kohdatessaan erilaisia tarinoita ja tarinankertojia.

Kuunteleminen ei kuitenkaan tarkoita asioiden ratkaisemista. Tarinateatteri ei ole ongelmanratkaisuun tähtäävää draamaa. Se on oma lajinsa. Tarinoita voidaan kuitenkin kuunnella monella eri tavalla. Silloin kysytään: Millaisiin tulkinnallisiin kehyksiin asetan kerrotun tarinan? Tulkinta kertoo  myös tarinateatterin tekijän omasta maailmasta. Kuuntelija tuo tilanteeseen oman eletyn elämänsä ja näkemyksensä. Joskus ne saattavat sumentaa tarinan ymmärtämistä, joskus jopa estää kokonaan jonkin teeman ymmärtävää kuuntelemista. Tarinateatterin tekijä on ihminen. Kertoja on ihminen. Kun näiden ihmisyyksien leikkauspisteessä tapahtuu aitoa ja hyväksyvää kohtaamista, silloin kuunteleminen on eettisesti ja inhimillisesti oikeaa.

Maailma tarvitsee niitä ihmisiä, jotka kuuntelevat ja lahjoittavat kerrotut tarinat takaisin kertojilleen merkityksellisinä, tärkeinä ja kunnioitettuna.

Tätä universaalia tarvetta varten tarinateatteri on olemassa.

Kimmo Kovanen